| Popis: |
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana turvannut laajasti erilaisia ympäristöön liittyviä ihmisoikeuksia. Tutkimuksessa analysoidaan, miten ympäristöön liittyvä ihmisoikeuskäytäntö voi kehittyä edelleen tulevaisuudessa niillä osa-alueilla, jossa kehitys on ollut vähäistä tai sitä ei vielä ole. Tarkastelu rajautuu kolmeen alueeseen: ympäristön rooliin oikeuskäytännössä, alkuperäiskansan oikeuksien turvaamisen vahvistamiseen ja ilmastonmuutoskanteisiin. Tutkimuksen keskeisenä metodina on päätösten ja tuomioiden uudelleen kirjoittaminen, joka mahdollistaa yksityiskohtaisen keskustelun niistä reunaehdoista, jotka vaikuttavat oikeuskäytännön kehittymiseen. Nykyisessä EIT:n oikeuskäytännössä ympäristön rooli on määritelty useimmiten yleisenä intressinä. Yksilöiden kanneoikeus on kuitenkin rajoitettu tilanteisiin, joista koituu heille henkilökohtaista haittaa. Terveellistä ympäristöä koskevan oikeuden tunnustaminen vahvistaisi yksilöiden mahdollisuuksia edistää ympäristön hyvinvointia ja kestävää kehitystä. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että opillisesti oikeuden tunnustamiseen ei ole esteitä, vaan kansainvälinen ja kansallinen kehitys tukee dynaamisen tulkinnan harjoittamista. Toistaiseksi EIT:n oikeuskäytännössä ei ole turvattu alkuperäiskansan ihmisoikeuksia tehokkaasti, vaikka kehitykselle ei ole merkittäviä opillisia esteitä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan soveltaminen mahdollistaa positiivisten toimintavelvoitteiden käyttämisen ja alkuperäiskansan erityisen haavoittuvuuden tunnustamisen ympäristöasioissa. EIT:n ympäristökäytännössä kehittyneisiin positiivisiin toimintavelvoitteisiin kuuluu ympäristöprojektien yhteydessä vaikutusarvioiden laatiminen. Vaikutusarviota laadittaessa tulee ottaa huomioon myös kulttuurilliset vaikutukset, kuten vaikutukset alkuperäiskansan kulttuurille. Luonnon oikeuksien ja ilmastokanteiden osalta EIT:n oikeuskäytännön vihertyminen on haastavampaa. Merkittävimpinä haasteina luonnon oikeuksien kehittymiselle on eurooppalaisen oikeustradition puuttuminen ja nykyisellään kapea uhri-määritelmä. Tästä huolimatta varsinainen luonnon oikeuksien sisältö on yllättävän lähellä EIT:n nykyistä oikeuskäytäntöä esimerkiksi koskien ympäristöjärjestöjen roolia yleisen edun valvojina. Ilmastonmuutos on erittäin vakava uhka niin ympäristölle kuin ihmisoikeuksien toteutumiselle, mutta toistaiseksi EIT:lle ei ole kehittynyt ilmastonmuutosaiheista oikeuskäytäntöä. Ilmastonmuutosta koskevan ihmisoikeuskäytännön kehittyminen edellyttää selkeää ja jatkuvaa strategista litigaatiota. Positiiviset toimintavelvoitteet mahdollistavat yksittäisen valtion vastuun rakentamisen myös ilmastonmuutoskontekstissa. EIT:n ekstraterritoriaalisuutta ja jaettua vastuuta koskevien oppien soveltaminen globaaleista hajasaasteista aiheutuneisiin ihmisoikeusloukkauksiin on kuitenkin haastavampaa. For the past thirty years the European Court of Human Rights (ECtHR) has protected human rights related to the environment. Nevertheless, there are contemporary human rights problems related to the environment where the developments are modest or there is no case law. This research makes a proposal on how the transformation of the current case law and doctrines of the ECtHR facilitate the future greening of the jurisprudence in three areas. The first area discusses the role of the environment in the case law, the second concerns the greening of claims of indigenous peoples and the third focuses on climate change cases. The main method in this research is rewriting the current judgments. The current case law of the ECtHR has defined and protected the environment primarily as a general interest. However, this does not allow the applicants to file complaints in relation to the protection of the environment without personal damage being involved. In order to strengthen the applicants’ position in striving for protection of environmental well-being and sustainable development, the recognition of the right to a healthy environment under the European Convention on Human Rights (ECHR) is required. According to the rewriting of the chosen example judgments, there are no major doctrinal barriers to such recognition. The dynamic interpretation together with current international and national developments in respect of environmental rights provides support for the ECtHR to confirm the existence of the right to a healthy environment. The established case law of the ECtHR concerning indigenous peoples has not provided strong protection for the applicants. However, current legal doctrines of the ECtHR together with international and national developments provide a promising basis on which to develop the protection of the environmental rights of indigenous peoples in Europe. Building argumentation under Article 8 of the European Convention on Human Rights in relation to the vulnerable position of the indigenous peoples makes it possible to recognize the special relationship between the environment and the cultures of the indigenous peoples. In addition, the current positive obligations doctrine entails a duty to conduct impact assessment during environmental projects, including cultural impact assessment, which can provide procedural protection for the cultures of indigenous peoples. In relation to areas of rights of nature and climate change the doctrinal difficulties in developing the case law are greater. The lack of European legal traditions in recognizing the rights of nature terminology and broad victim status currently hamper efforts to build legal argumentation before the ECtHR. However, the content of the rights of nature is not as far from the current case law as it first seems. The ECtHR has recognized, for example, the mandate of the environmental NGOs to function as public watchdogs in environmental matters. Climate change is extremely topical and a severe environmental threat, also affecting the realization of human rights in Europe, but there is as yet no relevant case law from the ECtHR. The significance of strategic litigation cannot be overemphasized, particularly in relation to such areas as climate change, where there is no case law. The building of climate change related responsibility for a single state is possible on the basis of positive obligations. Alternatively it is possible to establish state responsibility on the basis of extraterritoriality and shared liability doctrines. However, these doctrines are not designed for such global problems as climate change, where the implications of climate change are caused by numerous different actors and the building of a causal link between the acts and the impacts is problematic. These factors, together with the current narrow scope of extraterritoriality and shared liability doctrines, make the applicability of the doctrines difficult without doctrinal change. |
