| Popis: |
Koronaviruspandemia on korostanut kriisinkestävyyden sekä yhteiskunnan sopeutumiskyvyn merkitystä. Nämä ominaisuudet yhdistetään usein myös resilienssin käsitteeseen. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa resilienssiä voidaan tutkia valtioiden erilaisina reagoimismahdollisuuksina kriisien aikana. Näitä reagointimahdollisuuksia voidaan kutsua myös resilienssistrategioiksi. Strategioista säilyttävälle resilienssille tyypillistä on pyrkimys vallitsevien olosuhteiden säilyttämiseen. Marginalisoiva resilienssi puolestaan mahdollistaa yhteiskunnan vähäisen sopeutumisen tai mukautumisen ja uudistava resilienssi painottaa jopa kriisien kautta oppimista ja kehittymistä. Pro gradu -tutkielmassani pyrin selvittämään, miten resilienssistrategioiden piirteet ilmenevät suomalaisessa Covid-19-pandemian aikaisessa päätöksenteossa. Tutkielmassa otetaan myös kantaa debattiin resilienssin tutkimusmahdollisuuksista sekä resilienssin ja turvallisuuden välisestä suhteesta. Resilienssin ja turvallisuuden välinen suhde ei ole yksiselitteinen. Resilienssi kansainvälisen politiikan tutkimuksessa näyttäytyy usein erityisesti valtionhallinnon keinona vastuuttaa yksilöitä turvallisuuden tuottamisessa. Resilienssistrategioiden näkökulmasta tämä lähtökohta kytkeytyy erityisesti uudistavaan ja marginalisoivaan resilienssiin sekä kriisien aikaiseen mukautumiseen. Toisaalta resilienssin on nähty voivan päinvastaisesti myös vahvistaa valtioiden roolia turvallisuuden tuottamisessa niin sanotun turvallistamisen myötä. Resilienssistrategioihin verrattaessa säilyttävä resilienssi sekä pyrkimys vallitsevien olosuhteiden säilyttämiseen puolestaan kytkeytyvät yhteen turvallistamisen kanssa. Vastaus resilienssistrategioiden ilmenemisestä Suomen päätöksenteon kontekstissa on pyritty löytämään prosessin jäljityksen menetelmän avulla. Tämä on toteutettu muodostamalla ensin kokonaiskuva koronaviruspandemian aikaisista tapahtumista sekä Suomen valtionjohdon toimenpiteistä. Tämän jälkeen resilienssistrategioiden selitysvoimaa on verrattu koronapandemian aikaiseen päätöksentekoon. Lähdeaineistona on hyödynnetty muun muassa koronaviruksen aikaisesta päätöksenteosta tehtyjä selvityksiä, valtioneuvoston päätöksien tiedotteita, valtioneuvoston päätöksien taustamuistioita sekä koronavirukseen liittyviä strategiapapereita kuten Suomen hybridistrategian toimintasuunnitelmia ja rokotestrategiaa. Tutkimustulosten näkökulmasta Suomen valtionjohdon nähdään pyrkineen palauttamaan ennen koronapandemiaa vallitsevat olosuhteet yhteiskunnan kuitenkin mukautuessa tiettyihin muutoksiin pandemiatilanteen seurauksena. Tilannetta ei ole missään vaiheessa voimakkaasti turvallistettu valtionhallinnon retoriikassa, vaan toimenpiteiden oikeutusta on perusteltu koko tilanteen ajan riskiryhmien suojelun ja terveydenhuollon kantokyvyn näkökulmasta. Suomen valtionjohdon voidaan nähdä sekä lisänneen toimivaltaansa että joltain osin työntäneen vastuuta alueellisille ja paikallisille viranomaisille sekä yksilöille koronapandemian eri vaiheissa. Kaikista resilienssistrategioista on siis löydettävissä joitakin piirteitä, vallitsevien olosuhteiden säilyttämisen sekä vähäisen mukautumisen kuitenkin näyttäytyessä hallitsevina lähtökohtina. Tutkimuksessa sovelletun teoreettisen mallin vahvuutena on, että siinä yhdistyvät sekä resilienssiin liitetty yksilöiden vastuuttamisen mahdollisuus, että turvallisuustutkimuksessa paljon huomioita saanut turvallistamisen lähtökohta. Samoin malli huomioi myös resilienssiin yhdistetyt erilaiset ominaisuudet, kriisinsieto- ja sopeutumiskyvyn. Resilienssi voidaan soveltamiskontekstista riippuen siis nähdä ilmenevän hyvin eri tavoin. Resilienssin ja siihen liitettyjen erilaisten ominaisuuksien tarkempi kategorisointi sekä resilienssin ja turvallisuuden suhde vaativat tulevaisuudessa kuitenkin vielä lisää huomiota. |
