| Popis: |
Helsingin yliopiston osakunnat solmivat 1920- ja 1930-luvuilla liittolaissopimukset virolaisten ylioppilasjärjestöjen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen ylioppilasjärjestöjen toiminta Virossa oli kiellettyä, mutta sodan aikana Virosta paenneet henkilöt ylläpitivät järjestöjensä toimintaa länsimaissa. Osakunnat jatkoivatkin yhteydenpitoa pakolaisvirolaisten ylioppilasjärjestöjen kanssa. Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani osakuntien suhteissa tapahtuneita muutoksia 1960- ja 1970-luvuilla sekä muutosten taustalla vaikuttaneita syitä. Rakennan tutkimuksessani osakuntien arkistojen sekä lehtien valossa kontekstin, jossa osakuntien tekemät ratkaisut suhteissaan pakolaisvirolaisiin ylioppilasjärjestöihin syntyivät. Historiantutkimus on käsitellyt osakuntien historiaa, mutta se on fokusoitunut yleensä yhteen järjestöön kerrallaan. Oma lähestymiseni on temaattinen, ja vertailen kymmenen Helsingin yliopiston osakunnan ratkaisuja suhteessa pakolaisvirolaisiin. Olen muodostanut aineistolähtöisesti kolme suhteisiin vaikuttanutta tekijää, joista ensimmäinen oli ulkopoliittinen. Pakolaisjärjestöt olivat avoimen antikommunistisia ja siten yhteistyö heidän kanssaan oli ongelmallista. Osoitan, että osakunnat eivät kuitenkaan kohdanneet merkittävää ulkopuolista poliittista painostusta. Sen sijaan osakuntalaiset asettuivat Suomen omaksuman puolueettomuuspolitiikan taakse ja tästä syystä yhteydenpitoa pakolaisvirolaisten kanssa alettiin kritisoida. Toiseksi, 1960-luvun radikalismi ja vasemmistolaistumien johtivat siihen, että osakuntalaiset alkoivat suhtautua kriittisesti traditioon, jota esimerkiksi virolaissuhteet edustivat. Samalla tavoitteeksi tuli uusien ulkosuhteiden solmiminen Neuvostoliittoon. Usein pakolaisten kanssa tehtävä yhteistyö nähtiin ristiriidassa tämän tavoitteen kanssa. Kolmanneksi suhteiden ylläpitoon vaikuttivat käytännön syyt. Näitä ei ole aikaisemmassa tutkimuksessa käsitelty. Osoitan, että pakolaisvirolaisten järjestöjen keski-iän nousu, heidän assimiloitumisensa kantaväestöön ja esimerkiksi suhteiden vaatimat taloudelliset kustannukset vaikuttivat keskeisesti suhteiden ylläpidon mielekkyyteen. Kyseiset kolme syytä synnyttivät yhdessä sellaisen toimintaympäristön, joka oli epäedullinen pakolaisvirolaissuhteiden kannalta. Tämä ei kuitenkaan johtanut osakunnissa samanlaisiin ratkaisuihin. Neljässä osakunnassa suhteet hiipuivat 1960-luvun lopulla. Neljä muuta osakuntaa taas katkaisivat virallisesti yhteydenpitonsa 1970-luvun alussa. Kaksi osakunnista jatkoi suhteitaan pakolaisvirolaisten kanssa kuitenkin koko 1960- ja 1970-luvun ja yksi suhteensa katkaisseista osakunnista elvytti yhteydenpidon uudelleen 1970-luvun lopulla. Siten osakuntien ratkaisut erosivat merkittävästi, vaikka konteksti oli eri osakunnille samankaltainen. Tulkintani mukaan toiminnan erilaisuuttaa selittää sattuma ja yksittäisten henkilöiden vaikutus. Aikaisemmassa tutkimuksessa suhteiden katkaiseminen on tulkittu taipumisena ulkopoliittisen painostuksen edessä ja liitetty suomettumiseen. Presidentti Urho Kekkonen kehotti vuonna 1964 solmimaan tiiviimpiä suhteita Neuvosto-Viroon ja lopettamaan yhteydet pakolaisvirolaisiin, minkä on nähty olleen merkittävin syy osakuntien suhteiden katkaisemiselle. Tutkimukseni paljastaa, että todellisuudessa syyt olivat kompleksisemmat ja asian tarkasteleminen ainoastaan suomettumisen kautta on ongelmallista. |
