| Popis: |
Tutkielman tavoitteena on selvittää koomisen kerronnan keinoja neuvostokirjailija Daniil Harmsin (1905–1942) novellistiikassa. Kohdetekstit ovat novelleja, jotka on julkaistu suomeksi kokoelmassa Sattumia (2015/1988). Valikoiman novellit tunnetaan absurdista huumoristaan ja fragmentaarisuudestaan, mutta niiden väkivalta on jäänyt vähälle käsittelylle siihen nähden, kuinka runsaasti sitä ilmenee kaikissa eri muodoissaan läpi kokoelman. Tässä työssä tarkastelen juuri väkivallan koomisuutta: tutkin, millaisten keinojen kautta koomisuus ilmenee teksteissä ja minkälaisen kuvan ne antavat teoksen väkivallasta. Siitä huolimatta, että Harmsista on tehty paljon tutkimusta, väkivaltaa ei ole aiemmin liitetty koomiseen tai ylipäätään osaksi huumoria. Työ rakentuu kolmen tutkimuskysymyksen varaan: 1) millaista väkivaltaa novelleissa representoidaan?, 2) millaiset keinot luovat väkivallan koomisuutta novelleissa? ja 3) kuinka koomisuus vaikuttaa väkivallan tulkintaan? Pyrin eri huumoriteorioita hyödyntämällä saamaan selville, mitkä ovat mahdollisia huumorin mekanismeja komiikan piirteen yhteydessä. Lähestyn koomisen käsitettä huumorintutkimuksen kautta. Koomisesta haastavan tekee etenkin sen kaikkiallisuus, joka viittaa koomisen kulttuurisidonnaisuuteen ja universaaliuteen: koomista on kaikkialla, ja se ilmenee kaikkialla eri tavoin. Käsitän koomisen työssäni huumorin alakäsitteenä, joka tarkoittaa tietynlaista, koomista huumoria, jolla on omat ominaispiirteensä. Teoriapohjani koostuu kolmesta tunnetusta huumoriteoriasta: ylemmyys-, huojennus- ja yhteensopimattomuus eli inkongruenssiteoriasta. Ammennan näistä teorioista ajatuksia liittyen siihen, mikä voisi selittää huumorin novelleissa. Teorioita ei nähdä toisiaan vastaan kilpailevina muotoiluina, vaan toisiaan tukevina tapoina hahmottaa huumorin perustaa. Koomisen, huumorin ja naurun määrittelyssä tukeudun etenkin Henri Bergsonin, Aarne Kinnusen, Jarno Hietalahden ja Maria Laakson huumoria käsittelevään tutkimukseen. Pidän väkivallan määritelmän työssäni laajana. Kategorisoin väkivaltaa tarkastelemalla fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tarkastelen myös ritualistista väkivaltaa René Girardin syntipukki-käsitteen avulla. Fyysisen väkivallan kohdalla slapstick-komiikka nousee oleelliseksi käsitteeksi, sillä Harmsin novellit sisältävät samantyyppistä kaatuilua, kohellusta ja iskuja kuin slapstickista tunnetut mykkäelokuvat ja piirretyt. Otan huomioon lisäksi kertojan väkivallan tuottajana ja väkivaltaan reagoijana, sekä käsittelen hahmojen litteyttä Mark Lipovetskyn artikkeliin pohjaten. Hahmojen jättäminen vaille sisäistä elämää voi osin selittää niiden impulsiivisuutta ja matalaa kynnystä väkivaltaan – hahmoilta puuttuu moraalinen kompassi, eivätkä he tiedä, kuinka tulisi toimia. Toisaalta siitä huolimatta, että novellien väkivaltaa on pidetty motivoimattomana, Girardin teoria väkivallasta osana kulttuurista järjestystä tarjoaa uuden näkökulman siihen. Väkivalta löytää aina perusteensa ja aggressio purkautuu yhteiskunnassa ennemmin tai myöhemmin. Mikäli ”oikea” kohde pysyttelee piilossa, kelpaa uhriksi myös sijaisuhri. |
