| Popis: |
Väitöskirja käsittelee hypoteettisen puheen ja fokalisaation sekä virtuaalisten tapahtumien tehtäviä kaunokirjallisuudessa: miksi ja milloin romaanissa tai novellissa mainitaan, että jotakin olisi voitu sanoa, nähdä, tehdä tai tietää? Sen pääväite on, että hypoteettiset elementit merkitsevät tekstin tunteellisen ja rakenteellisen tiivistymispisteen, jossa päähenkilön menneisyyden ja nykyisyyden sekä tarinamaailman ja kerrontatilanteen välinen raja vuotaa hetkellisesti. Hypoteettista puhetta ja fokalisaatiota sisältäviä katkelmia etsimällä ja analysoimalla päästään selville siitä, millaiset tunteet tekstiä hallitsevat ja miten teksti on rakennettu. Väitöskirjassa osoitettu kolmiyhteys tunteiden, tekstin rakentumisen ja hypoteettisuuden välillä luo siten perustan tehokkaalle tekstianalyysin menetelmälle. Kaunokirjallisuudessa turvaudutaan avoimeen tapahtumattoman kuvitteluun ensinnäkin silloin, kun henkilöhahmo kokee voimakkaita tunteita ja pyrkii rakentamaan mielessään syy–seurausketjuja. Nykyhetken epämiellyttävä – katuva, surullinen tai masentunut – tunnetila saa ihmisen reflektoimaan mennyttä ja paikallistamaan ratkaisevan hetken, jolloin hän valitsi haarautuvista poluista väärän. Hypoteettinen, valitsematon polku olisi näennäisesti vienyt onneen. Kontrafaktuaalisten tunteiden kuten katumuksen ja syyllisyyden sisältö on, että asioiden olisi pitänyt mennä toisin. Tarinan tienhaara voi siis olla nykyhetken negatiivisten tunteiden heijastuma; tai niiden tuottama illuusio silloin, kun yksilöllä ei ollut valinnanmahdollisuutta, kuten läheisen kuollessa sodassa. Toisekseen hypoteettiset elementit tuovat näkyviin tekijän sommittelun. William Labovin kehittämän mallin avulla kertomuksesta voidaan tunnistaa evaluaatiota eli arviointia. Puhuja pyrkii pitämään yllä kuulijan kiinnostusta korostamalla, miksi tapahtumat ovat tärkeitä ja kertomisen arvoisia. Arviointi sijoittuu usein ratkaisevan käänteen yhteyteen, ja yksi sen tärkeimmistä muodoista on vertailu: ”Jos viilto olisi ollut syvempi, olisin kuollut.” Se voi siis pitää sisällään hypoteettisia tapahtumia mutta myös hypoteettista, keksittyä puhetta, sillä kerrontahetken arvio tilanteen vakavuudesta voidaan naamioida tapahtumahetkellä lausutuksi repliikiksi. Arviointi voidaan mieltää tekijän esteettiseksi tunteeksi, joka ohjaa ja jäsentää tekstin kompositiota. Väitöskirjassa analysoiduissa teksteissä päähenkilön tunnekuohu osuu yhteen tällaisten komposition nivelkohtien kanssa. Hypoteettisuutta on tavattu lähestyä kertomusteoriassa ja tyyliopissa modaalisuuden käsitteen kautta, yhteydessä näkökulman kysymykseen. Tällöin keskitytään erityisesti episteemiseen eli väitteiden varmuutta koskevaan modaalisuuteen. Vaikka väitöskirjassa painotetaan asenteita ja tunteita, episteeminen modaalisuus tulee mukaan epäluotettavan kertojan käsittelyn myötä. Kertoja voi olla epäluotettava siten, että hänen raportoimansa keskustelut ovat hypoteettisia. Lisäksi kontrafaktuaalisen ehtolauseen (”jos hän olisi tehnyt silloin toisin, niin…”) muodon saava jossittelu voi paljastaa hän-muodossa kerrotun tekstin subjektiiviseksi eli yksilöllisen, mahdollisesti epäluotettavan näkökulman hallitsemaksi. 1990-luvulla ja sen jälkeen ilmestyneissä hypoteettisuutta koskevissa kertomusteorian malleissa korostuvat virtuaaliset tarinamaailmat, jolloin sivuosaan jäävät sekä kielelliset muodot että kertomiseen yllyttävät tunteet. Väitöskirja täydentää ja korjaa näitä malleja näiltä osin ja keskittyy tilanteisiin, joissa kielelliset muodot tuottavat häiriöitä teoksen luomaan tarinamaailmaan ja mimeettiseen illuusioon. Hypoteettisten ilmiöiden kautta päästään käsiksi keskeisiin kertomusteorian kysymyksiin. Väitöskirja hahmottaa kertomusteoriassa vuosituhannen vaihteessa tapahtunutta paradigman muutosta, joka teki tilaa kirjailijan tekniikan käsittelylle, kun taas strukturalistinen narratologia ylikorosti kertojan roolia. Väitöskirjassa käsitellään laajasti kertojatonta kirjallisuuden kommunikaatiomallia ja testataan sen toimivuutta tekstianalyysissa. Kirjallisuutta on tarkasteltava yhtäältä kirjoitettuna, kirjailijan luomana kielellis-materiaalisena artefaktina, toisaalta simuloituna viestintätilanteena ja maailmana, vaikka näillä kahdella tasolla onkin taipumus sulautua lukukokemuksessa yhteen. Yhteensulautuminen ei ole kielteinen asia, eikä simulaatioon ja henkilöhahmoihin keskittyvää, mimeettistä lukutapaa pidä syrjäyttää naiivina. Tekstin tekniset ongelmat havaitaan usein sitä kautta, että henkilökertoja näyttäytyy lukijalle epäluotettavana ihmisenä, jonka arvoja on syytä pontevasti vastustaa. Pääargumentin kehittelyn ohella väitöskirjan yksittäiset luvut tarkentuvat tiettyihin hypoteettisuuden muotoihin tai tehtäviin. Luvussa 2 käsitellään kieltomuotoja ja tarkennetaan epäkerrotun käsitettä siten, että se ottaa huomioon kieltomuotojen dialogisen luonteen. Luku 3 keskittyy hypoteettiseen puheeseen ja pyrkii korjaamaan puheen suoraa esitystä koskevan tutkimuksen vääristymiä, jotka johtuivat strukturalistisen kielitieteen sana- ja merkityskeskeisyydestä. Uudemmat teoriat korostavat suoran esityksen tehtävää asenteiden ja tunteiden ilmaisun keinona. Luvussa tutkitaan ajatusta hypoteettisen puheen kliseisyydestä Junot Díazin novellin ”Kuinka deittailla ruskeata, mustaa, valkoista tai puoliveristä tyttöä” avulla, käsitellään äänten ja muiden ei-sanallisten kohteiden siteeraamista ja selvitetään, miten hypoteettinen puhe ilmentää henkilön velvollisuuksia, toiveita ja aikomuksia. Luvun 4 aiheena on hypoteettisen puheen tärkeä rooli Kazuo Ishiguron romaanissa Menneen maailman maalari, jonka masentunut, epäluotettava henkilökertoja suree läheistensä kuolemaa. David Sedarisin kertomukseen ”Nuit of the Living Dead” keskittyvä luku 5 osoittaa hypoteettisen fokalisaation yhteyden häpeän ja nolostumisen tunteisiin. Ajatus siitä, miltä itse näyttäisi jonkun tuntemattoman havaitsijan silmin, on olennainen osa häpeän kokemusta. Luvussa 6 tarkastellaan mainintoja siitä, mitä henkilöt eivät tienneet tai tajunneet, ja kontrafaktuaalisten ehtolauseiden yhteyttä katumukseen Ian McEwanin pienoisromaanissa Rannalla. Luku 7 havainnollistaa väitöskirjassa kehitetyn analyysimenetelmän toimivuutta Arundhati Royn traumafiktion Joutavuuksien jumala avulla. Romaanin rakenne ja muistelevan henkilön juonenrakennus kiertyvät yhden avainkohtauksen ympärille, ja tämä pelon, vihan ja nöyryytyksen kyllästämä tilanne on hypoteettisesti fokalisoitu taivaalla liitelevän kuoleman linnun silmien kautta. Väitöskirjassa käsitellyissä romaaneissa ja novelleissa yksinäiset, menetyksiä kokeneet hahmot luovat hypoteettisia skenaarioita lohdutuksekseen, vaikka ne olisivatkin surun ja katumuksen värittämiä. Hypoteettisuus kytkeytyy kirjallisuudessa perustavanlaatuisiin inhimillisiin kokemuksiin: syntymään ja kuolemaan. Väitöskirja nostaa inhimillisen kokemuksen ja inhimilliset tunteet modaalisuutta koskevan kertomustutkimuksen keskiöön. The argument put forward in this dissertation is that hypotheticals in literature are sites of intense emplotment and intense emotion. A passage describing what did not happen or what was not said, seen, or known constitutes a wormhole through time and narrative levels. It tends to be accompanied by an intense emotion such as regret or guilt, as well as the author’s aesthetic emotion of evaluation that organizes the discourse. The narrative openly engages in acts of imagination and allows us to glimpse the process of its construction: what must be invented in order for the narrative to be engaging and convincing. A passage of hypothetical speech or focalization encapsulates the point of the narrative, or why it is told. The point pertains to the emotional significance of the events to the teller. Self-conscious emotions such as shame and embarrassment lead one to postulate a hypothetical observer, and hypothetical direct speech is a means of expressing and representing emotions and attitudes. The three-way connection between the hypothetical, emotion, and emplotment provides the basis for a powerful and practical method of narrative analysis. By identifying hypothetical events, speech, and focalization in a text, we can locate passages of heightened emotion and identify the causal chains the protagonist and the author are at pains to construct. In arguing these points, the dissertation draws on the linguistics of evaluation, the research on conversational storytelling, Michael Toolan’s stylistic framework for identifying emotional intensity in short stories, and narratological work on the hypothetical in literature. The view of narrative communication adopted in the dissertation is a functionalist, author-centered one as opposed to the structuralist, narrator-centered model. The paradigm-shifting no-narrator theory and its feasibility in the practice of narratological criticism are discussed at length, as are the shortcomings of the structuralist model. Structuralist narratologists viewed language as a code and focused on words and meanings. Their legacy is seen in the verbal bias marring the theories of (hypothetical) direct speech representation, which the present study seeks to rectify. They also failed to distinguish between linguistic forms and the readerly illusions to which they give rise. A work of fiction should be analyzed as a designed linguistic artifact on the one hand and as a simulated communication situation on the other. The dissertation investigates the functions of hypothetical scenarios in Kazuo Ishiguro’s An Artist of the Floating World, Ian McEwan’s On Chesil Beach, Arundhati Roy’s The God of Small Things, and David Sedaris’s “Nuit of the Living Dead.” These works feature lonely protagonists in a state of regretful reverie. Their feelings of guilt, shame, or grief lead them to identify a forking path in the past: if they had acted differently then, things would be different now. The function of the hypothetical in literature is not just to build ontologically uncertain storyworlds but to express, evaluate, and invite the reader to contemplate human experiences and emotions. Väitöskirja on omakustanne, ei elektronista versiota |
