| Přispěvatelé: |
University of Helsinki, Faculty of Law, Department of Private Law, Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, yksityisoikeuden laitos, Helsingfors universitet, juridiska fakulteten, institutionen för privaträtt, Koivurova, Timo, Hollo, Erkki J. |
| Popis: |
There are many ways in which a society can define its relationship to the surrounding environment. Opinions vary from one member of society to the next and quite often in conversation it is imaginable that one might allude that questions of good or bad, or better or worse environmental quality are matters of taste and policy, but hardly a subject for serious analytical legal debate. Nonetheless, even a superfluous glance at law books, published case law, or juridical literature seems to indicate the contrary. Environmental quality is at the heart of many legal disputes, and references to the relevance of what the standard of environmental quality should be in a particular case are abundant. Therefore one can pose the question: When and how have statements of the requirements for environmental quality suddenly elevated into the realm of juridical discourse? In this particular study, which is of a jurisprudential nature, this is the pivotal question. With recourse to the theory of speech acts and what could be entitled its jurisprudential offspring, an institutional theory of law, it is possible on a theoretical level to construe an ideal umbrella concept, which in this particular context has been christened the environmental quality norm. This concept is the fundamental model upon which the idea of a normative environmental quality is developed and, according to the underlying argument of the entire thesis, in essence forms the whole structure, function, and logic of all legal regulation by man as to the relationship between him and his surroundings. An environmental quality norm is divided into two sub-norms, the institutive norm and the consequential norm. The first institutionalizes a circumstance or function in the environment, while the second defines the repercussions of interference, be it factual or potential, with the institutionalized circumstance or function. This particular research has focused mainly on the institutive norm, which is the more interesting from an analytical point of view, the consequential norm being of particular interest in debates concerning the choice of environmental policy instruments and arguments pertaining to efficiency. The envisaged theoretical model of the environmental quality norm finds its kinship in regulation relating to nuisance. Many of the central ideas on nuisance developed by the legal minds of past centuries can be transformed, with some alterations, into contemporary legal dogmas. Equipped with these tools, contemporary environmental law has been analyzed in substantial parts of the thesis. The results indicate a clear leaning towards the fact that contemporary environmental law, i.e., basically any legal instrument regulating the relationship between man and his surroundings, is indeed structured upon the very idea embodied in the abstract environmental quality norm and its two components, the institutive norm and the consequential norm. Ihminen on täysin riippuvainen maapallosta, sen biosfääristä, luonnonvaroista, ja ylipäätään siitä, että jalkojen alla on maata. Ympäristötietoisuuden heräämisen myötä on havahduttu siihen tosiasiaan, että ihminen on siinä mielessä ainutlaatuisessa asemassa, että hän voisi ilmeisesti halutessaan itse päättää omasta kohtalostaan, mukaan lukien sen sinetöinnistä, maapallolla. Ihmisille, ympäröivä ympäristö on elintärkeää. Ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristöönsä ja hän on tänä päivänä kykeneväinen muokkaamaan ympäristöään huomattavassa mittakaavassa. Ei ole siis mikään yllätys, että tarve tämän vuorovaikutuksen sääntelyyn myös oikeudellisessa kontekstissa on ilmiselvä. Ympäristöoikeus on siis välttämätöntä. Mutta mitä se oikeastaan on? Halutessamme voimme päivittäin törmätä tilanteisiin, joissa otamme kantaa jonkin asian rumuuteen, kauneuteen, terveellisyyteen, vaarallisuuteen. Kyseiset arvottamiskysymykset ovat helposti arkipäivää. Meidän, siis yksittäisten kansalaisten, mielipiteillä on kuitenkin harvemmin muuta kuin korkeintaan rajallista oikeudellista merkitystä. Mutta kuitenkin tällainen oikeudellinen sääntely, jossa siis otetaan jatkuvasti kantaa ympäröivään ympäristöön, on vallannut niin tuomioistuimet ja lakikirjat kuin myös poliittisen ja yleisen keskustelun. Ihminen on viisaudessaan päättänyt säännellä ympärillä olevan ympäristön laatua, asettaen kriteereitä, tavoitteita ja vaatimuksia, aina sen mukaan miten hän on arvostanut ympäristöään tai tiettyä ominaispiirrettä siinä. Milloin siis kannanotot rumuudesta, kauneudesta, terveellisyydestä, vaarallisuudesta jne. muuttuvat oikeudellisiksi, ja ennen kaikkea, miten tämä muutos tapahtuu? Vastaus yllä esitettyihin kysymyksiin löytyy ympäristönlaatunormista, joka määrittelee normatiivisen ympäristön laadun. Ympäristönlaatunormi voidaan jakaa kahteen erilliseen osakokonaisuuteen, toisaalta, asettamisnormiin, ja, toisaalta, seurausnormiin. Silloin kun oikeudellisesti toimivaltainen taho, esim. lainsäätäjä säätäessään lakeja tai tuomioistuin tulkitessaan näitä lakeja, arvovaltaisesti toteaa tai määrittelee kriteereitä ympäristön laadun osalta, on asettamisnormi ollut toiminnassa. Asettamisnormi kertoo meille mitkä kriteerit ovat relevantteja arvioitaessa vastaako ympäristön laatu tosiasiassa ympäristönlaatunormin vaatimuksia, esim. rumuudesta, kauneudesta, terveellisyydestä tai vaarallisuudesta. Seurausnormi taas paljastaa mitä oikeudellisia seurauksia siitä seuraa, mikäli todellisuus osoittaakin, että asettamisnormin vaatimuksia ympäristön laadun suhteen ei saavuteta. Tämä malli toimii periaatteessa muuttumattomana läpi koko ympäristöoikeudellisen kentän, eli se koskee kaikkea sitä oikeudellista sääntelyä, jolla ihminen jollain tasolla määrittää suhdettaan ympäristöönsä. Tämän toimintamallin sisäistäminen yksinkertaistaa ja helpottaa niin käytännön ratkaisutoimintaa ympäristöoikeudellisessa kentässä kuin koko ympäristöoikeudellisen sääntelyn hahmottamista. Mallin avulla voidaan nimittäin laaja ja muutoin paikoin vaikeasti hahmotettava kokonaisuus niputtaa ja koota yhteen, muodostaen näin yhtenäisen rungon koko ympäristöoikeuden oikeudenalalle. |
