| Přispěvatelé: |
University of Helsinki, Faculty of Law, The Erik Castrén Institute of International Law and Human Rights, Doctoral Programme in Law, Université Paris I, Panthéon-Sorbonne, Sciences Po École de Droit, Paris, Laureate Programme in International Law, University of Melbourne, Lauterpacht Centre for International Law, University of Cambridge, Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, Oikeustieteen tohtoriohjelma, Helsingfors universitet, juridiska fakulteten, Doktorandprogrammet i juridik, Orford, Anne |
| Popis: |
This thesis explores the rise and fall of the classical doctrine of civil war in international law. The doctrine was based on the legal concepts of war, peace and neutrality and their application to internal conflicts. In the traditional Westphalian system, rebellions and insurrections were understood strictly as internal affairs of sovereign states, and insurgents enjoyed no standing before the law of nations. However, under some circumstances the facts of an insurrection would necessitate its recognition by foreign powers as a situation of civil war, where the laws of war and neutrality applied. While the classical law of civil war was once a well-known part of legal scholarship, there have been few major studies on the subject for several decades, and the classical concepts and arguments of civil war have become increasingly difficult to assess using the present-day vocabularies. This study seeks to make the classical doctrine more understandable again, and to explain how it fell out of use in the twentieth century. The main findings are as follows. The origins of the doctrine were in the early modern revolutions, in particular the Dutch revolt and the English civil war. The synthesis of the legal principles of civil war was drafted by Emer de Vattel in his Droit des gens (1758). The rise of the classical doctrine of civil war took place when those principles were invoked by the American and Spanish American colonial revolutionaries during the transatlantic revolutions, as they established insurgent prize jurisdictions and claimed belligerent rights on the high seas. The doctrine began its decline in state practice after the abolition of privateers in 1856 and the Geneva arbitration in 1872. The practice of belligerent recognition was gradually superseded by alternative and often more indeterminate approaches, such as the qualified recognition of insurgencies. This also contributed to the gradual development of the law of intervention and the law of state responsibility as legal approaches to internal conflicts. After international law took a more professional form in the 1870s, the classical doctrine of civil war was developed further by legal scholars. Dedicated monographs were published by Carlos Wiesse and Marquis d’Olivart in the 1890s, and two resolutions on the subject were passed by the Institut de Droit International in 1900. But with the renunciation of war in 1928 and the founding of the United Nations in 1945, civil war as a legal concept began to wither away and was eventually replaced by the new languages of armed conflict and international humanitarian law. The transition led into a crisis in the classical law of civil war, as illustrated by the case example of the Spanish civil war in 1936–1939. The sunset of the classical doctrine of civil war can be identified in the drafting of the Geneva Conventions of 1949, in the new legal approaches arising from decolonization, and in its final consideration at the Institut session at Wiesbaden in 1975. Väitöskirja käsittelee kansainvälisen oikeuden klassista sisällissotaoppia. Valtionsisäisiä konflikteja koskevan kansainvälisen oikeuden tutkimus on ollut viime vuosiin saakka vähäistä, ja vaikka tilanne on parantunut, keskittyvät nykytutkimukset pääasiassa tämän päivän oikeustilanteeseen. Tiedetään kuitenkin, että perinteiseen kansainoikeuteen kuului vuosisatojen ajan klassinen sisällissotaoppi, joka perustui vanhoihin sodan, rauhan ja puolueettomuuden oikeuskäsitteisiin. Aiheeseen keskittyneitä syvällisiä tutkimuksia ei kuitenkaan ole julkaistu vuosikymmeniin. Samalla nykyään käytössä olevat oikeuskäsitteet ja -periaatteet ovat etääntyneet klassisista opeista niin kauas, että noiden viimeisimpienkin teosten ymmärtäminen alkaa käydä nykylähtökohdista käsin vaikeaksi. Nyt käsillä oleva tutkimus pyrkii tekemään klassisen sisällissotaopin uudelleen ymmärrettäväksi pureutumalla seikkaperäisesti viimeisten kokoavien tutkimusten lähdeaineistoihin sekä niiden taustalla vaikuttaneeseen oikeusperinteeseen. Tutkimus hyödyntää uusimpien digitaalisten aineistotietokantojen mahdollistamaa suoraa pääsyä aiemmin hankalasti saavutettaviin asiakirjalähdekokoelmiin ja oikeuskirjastoihin. Lopputuloksena on sisällissotia koskevan klassisen kansainoikeuden yhtenäinen uudelleenluenta, joka kattaa noin neljäsataa vuotta sekä valtio- ja oikeuskäytäntöä että oikeusopillista perinnettä. Tutkimus osoittaa, miten alun perin verrattain yksinkertaiset ja enimmäkseen meri- ja kaapparisodankäyntiin sovelletut oikeusperiaatteet muotoutuivat kansainvälisessä oikeuskäytännössä yleiseksi sodankävijäksitunnustamista koskevaksi oikeussäännöstöksi, josta puolestaan johdettiin oikeusvaikutuksia niin vallankumousten oikeutusta, merirosvojen tuomitsemista kuin yleistä valtiovastuutakin koskeviin riitakysymyksiin. Samalla tutkimus havainnollistaa miten perinteisen sisällissotaopin peruskäsitteet elivät oikeusoppineiden pohdinnoissa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun niitä koskevasta oikeuskäytännöstä oli luovuttu. Klassisen kansainoikeuden sisällissotaopin ymmärtäminen auttaa nykypäivän lakimiehiä suhteuttamaan erilaisia tarjolla olevia uusia oikeusoppeja pidempiaikaiseen vallankumousten ja konfliktinhallinnan perinteeseen. Samalla oppialan menneisyyden valottaminen lisää ymmärrystä nykyisen kansainvälisen järjestelmän ominaispiirteistä ja toimintaedellytyksistä. Tutkimuksen esiin tuoma oikeuskäytäntö tarjoaa sovelluksia myös nykyaikaisten yhteiskunnallisten ja kansainvälisten mullistusten nostattamien oikeuskysymysten tulkintaan. |
