| Přispěvatelé: |
University of Helsinki, Faculty of Arts, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies, Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingfors universitet, humanistiska fakulteten, institutionen för filosofi, historia, kultur- och konstforskning, Arlander, Annette, Korsberg, Hanna, Laakkonen, Johanna |
| Popis: |
The dissertation examines how postmodernism is present in the works of three central Finnish contemporary choreographers, who show that a move was made towards postmodernism in Finnish dance during the 1980s. In international dance research, "post-modern" has been a contested term. Even though the debate over its use goes back decades in the arts, social sciences and philosophy, this is the first time it is discussed in relation to Finnish dance. This study proceeds from the field of dance research, and its primary methods are dance analysis, reception analysis and historiography. The solo performances of Reijo Kela brought original perspectives to Finnish dance, particularly in terms of how he wanted to dance in close proximity to the spectator and how the lines between art-forms were blurred. In his first large-scale site-specific works Ilmarin kynnös (1988) and Cityman (1989), he handled the relations between dance, site and changing Finnish society. These works feature several combining themes linked to American postmodern dance of the 1960s and 70s. They include different performing locations, as well as the everyday and pedestrianism, interrelation with the audience, and institutional critique. In the 1980s Jorma Uotinen presented a new kind of vision based on abstract and visual dance theatre. Ballet Pathetique (Helsinki City Theatre Dance Group 1989) was conceived for seven men and one woman. It dealt with the world of classical ballet moving between comic and tragic, feminine and masculine. The analysis shows how this relates to the trend of reworking ballets that were being produced at that time. It includes many central postmodernist themes such as parody, intertextuality and self-reflexivity. Sanna Kekäläinen is one the central choreographers of the so-called new dance movement. Santa Maria della Grazia (1990) had its premiere in the first New Dance Festival organised by Zodiak in 1989 1990. Finnish new dance can be seen as part of a larger international movement that began outside mainstream dance. Its main choreographic features are the centrality of the body, a stretched concept of time, a giving up of hierarchies, and the importance of process. In the overall analysis, postmodern and post-dramatic theory are intertwined. Tutkimus tarkastelee postmodernismia suomalaisessa tanssitaiteessa kolmen koreografin teosten kautta. Se monipuolistaa kuvaa suomalaisesta tanssista ja osoittaa, että suomalaisessa tanssitaiteessa tapahtui 1980-luvulla siirtymä postmodernismiin. Kansainvälisessä tanssintutkimuksessa postmodernille on muodostunut oma, kiisteltykin periodimerkityksensä. Vaikka keskustelua postmodernista on käyty jo kauan monilla taiteen ja tieteen aloilla, ei sitä ole vielä tuotu suomalaisen tanssitaiteen yhteyteen. Työ sijoittuu tanssintutkimuksen alalle keskeisinä metodeinaan tanssianalyysi sekä vastaanoton tutkimus, joiden ohella sovelletaan myös historiantutkimuksen menetelmiä. Reijo Kelan teokset toivat tanssiin omaperäisiä näkökulmia, jotka ilmenivät muun muassa taiteidenvälisyytenä. Suuret paikkasidonnaiset sooloteokset, Ilmarin kynnös (1988) ja Cityman (1989) konkreettisella tavalla tanssin, esityspaikan sekä suomalaisen muuttuvan yhteiskunnan välisiä suhteita. Teokset ilmentävät postmodernia kiinnostusta paikkaan. Yhdistäviä piirteitä amerikkalaisen 1960 1970-lukujen postmoderniin tanssiin ovat erilaiset esitystilat, arkipäiväisen läsnäolo, aktiivinen yhteys katsojaan ja instituutiokritiikki. Jorma Uotisen tanssinäkemys edusti abstraktia ja visuaalista tanssiteatteria. Ballet Pathetique (Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmä 1989) käsitteli klassista balettia ja tanssijuutta liikkuen sekä koomisen ja traagisen että feminiinisen ja maskuliinisen välillä. Teosanalyysi osoittaa teoksen suhteen klassikoiden uudelleentulkintojen aaltoon. Siinä oli myös läsnä postmodernin taiteen keskeisiä piirteitä kuten parodia, intertekstuaalisuus ja itserefleksiivisyys. Sanna Kekäläinen on niin sanotun uuden tanssin keskeisiä koreografeja. Santa Maria della Grazia sai ensi-iltansa Zodiakin järjestämillä Uuden Tanssin festivaaleilla (1989 1990). Uusi tanssi on osa laajempaa kansainvälistä ilmiötä, joka alkoi tanssin valtavirran ulkopuolella. Teosanalyysissä postmoderni ja postdraamallisen teoria kietoutuvat yhteen osoittautuen monilta osin rinnakkaisiksi. Keskeisiä piirteitä teoksessa ovat ruumiillisuuden keskeisyys, venytetty aika, hierarkioista luopuminen sekä prosessimaisuus. |
