| Popis: |
Artikkelissa selvitetään Henri Bergsonin nauruteoriaa teoksessa Nauru ja arvioidaan sen merkitystä osana Bergsonin filosofiaa yleisemmin. Lisäksi artikkelissa täydennetään Bergsonin nauruteoriaa Gilles Deleuzen, Baruch Spinozan ja Friedrich Nietzschen ajatusten pohjalta. Bergson analysoi teoksessa komiikan synnyttämää naurua ja näkee tämän elämän reaktiona sitä kangistavia taipumuksia vastaan. Elämän luovan mukautumisen ja sen kangistumisen välisestä jännitteestä käytetään artikkelissa nimitystä ”koominen jännite”. Nauru on Bergsonin mukaan olennaisesti inhimillinen ja yhteisöllinen ilmiö, joka huomauttaa jäsenilleen yhteisön elämän kannalta haitallisista poikkeamista. Komiikka on tämän korjaustoiminnon kehittyneempi muoto, ja artikkelissa esitelläänkin myös Bergsonin esteettistä teoriaa. Taiteen tehtävänä on Bergsonin mukaan avata välittömiä näkymiä todellisuuden piirteisiin, jotka jäävät arkisissa havainnoissamme huomaamatta. Komiikalla on myös tällainen paljastava luonne, mutta se on yhteisöllisen korjausliikkeen palveluksessa. Bergsonin nauruteorian omaperäisenä ansiona on sen dynaaminen lähestymistapa komiikkaan, joka tuo esiin naurun yhteisöllisen luonteen. Lähestymistapa on monipuolisempi ja kattavampi kuin useimmat filosofiset ja psykologiset teoriat naurusta ja komiikasta, jotka keskittyvät muodollisiin määritelmiin ja subjektiiviseen kokemukseen. Artikkelissa ehdotetaan kuitenkin kolmea korjausta Bergsonin teoriaan. Teoriaa pitää täydentää komiikan ajoituksen, laajemman naurukäsityksen ja koomisen jännitteen perustavamman merkityksen osalta. Nämä täydennykset pohjautuvat erityisesti Gilles Deleuzen ajatukseen huumorista intensiteettien taiteena. Lisäksi koomisen jännitteen tarkempaa luonnetta kartoitetaan Spinozan ja Nietzschen ajatusten kautta. Spinozan ajattelusta löytyy jäsennys naurun myönteiselle roolille. Nietzsche taas hahmottelee naurulle laajempaa merkitystä, jossa yhdistyvät Bergsonin esteettiset teemat sekä naurun suhde elinvoiman edistämiseen ja rajoittamiseen. |
