| Popis: |
Tämä väitöskirja tutkii kaupunkien muutosvyöhykkeitä ja osoittaa, että kehäteiden halkomista alueista muodostuu potentiaalisia kaupunkirakenteen laajennuskohteita, vaikka ne alun perin olisivat eristyneitä. Standardisoidut hierarkkiset mallit määrittelevät kriittiset infrastruktuurin reuna-alueet urbaanin ytimen ympärillä. Ne ovat tuottaneet myös kehätiet ja niihin liittyvät alueet, jotka juuri nyt ovat massiivisten muutosvoimien alaisina. Seudullisen uudelleenorganisoitumisen seurauksena nämä ovat parhaillaan muodostumassa välivyöhykkeiksi, joihin kohdistuu ristiriitaisia hidastavia voimia, ja jotka synnyttävät kriittisiä muutosalueita ja rajapintoja kaupunkikeskustojen ympärille. Vaikka kehätiet ja niitä ympäröivät alueet sisältävät kiistattoman mielleyhtymän hallitsemattomasti leviävästä hierarkkisesta tilasta, ne voivat myös yhtenäistää keskusteluja urbaanin rakenteen muutoksesta kohti avointa skaalautuvaa tilallista järjestelmää. Näin ollen tämä opinnäytetyö tutkii, miten muuttuvia tilallisia rakenteita ja toiminnallisuutta on uusittu näillä urbaaneilla raja-alueilla seudullisten uudelleenjärjestelyohjelmien sekä mittakaavan muutosten, riippuvuussuhteiden ja aktiivisen levittäytymisen mekanismien kautta. Varmistaakseni, että nykyaikaiset suunnittelun ja kasvun käsitteet ovat yhteydessä tilallisen todellisuuden kanssa, olen käyttänyt selittävää ja empiiristä laadullista lähestymistapaa vastatessani pääkysymykseeni: miten muutos kohti skaalautuvaa rakennetta ja funktionaalisuutta korvaa alueelliset hierarkiat? Jotta pystyisin vastaamaan tähän kysymykseen, olen määritellyt seuraavat viisi muuttujaa: kehätien rakenteelliset mittasuhteet, sijaintitekijä ja urbaanien alueiden väliset vastaavuudet, morfologia ja tilallinen tiiviys, jatkuvuus ja liikemallit sekä tilallinen vuorovaikutus ja sosiaalinen vaihto. Näiden muuttujien kartoitus korostaa suhteellisen pienimittakaavaisen analyysin tärkeyttä urbaanien rajojen katoamisen selittämisessä sekä syntyvien ja muuttuvien välivyöhykkeiden ymmärtämisessä niin paikallisella kuin seudullisella tasolla. Opinnäytetyö tutkii erityisesti neljää kaupunkialuetta kahdessa pääasiallisessa kontekstissa: Ammanin kaupunkiseutua ja Kuwaitia LähiIdässä sekä Osloa ja Helsingin kaupunkiseutua Pohjoismaissa. Tapaustutkimusanalyysia apuna käyttäen tämä väitöskirja tarkastelee kehäteiden muuttuvia, enemmän tilallisia kuin teknisiä, rooleja nykyajan kaupunkikehityksessä. Se myös luotaa kehäteitä ympäröivien ja ympäristönsä kanssa vuorovaikuttavien tilallisten rakenteiden muutoksia. Aihepiiri sisältää tilallisia muutoksia, syntymässä olevia käytäntöjä sekä suhteellisia ominaisuuksia, joiden avulla on mahdollista tunnistaa näihin paikkoihin sitoutuneita haasteita, mahdollisuuksia ja arvoja. Käyttäen hyväksi viidessä tutkimusartikkelissa esittämiäni laadullisia tulkintoja tämän opinnäytetyön tulokset tuovat esiin vastaavuuksia erilaisissa urbaaneissa järjestelmissä ja vaihtelevissa olosuhteissa. On olemassa vastaavuussuhteita, joiden kautta kehätiet ja niiden vierusalueet ovat vuorovaikutuksessa eri mittakaavoissa ja siten mahdollistavat tilalliset muutokset. Tapaustutkimusten analyysi paljastaa, että standardisoidut hierarkkiset urbaanit mallit sekä tilallisten prosessien ja tuotosten välinen ei-lineaarinen suhde tuottavat ristiriitaisia ja muutosalttiita urbaanien keskusten välisiä struktuureita sekä heterogeenisiä, absoluuttisia ja suhteellisia rakenteita. Lisäksi nähtävissä oleva epätasainen infrastruktuurien ja investointien jakautuminen yhdessä kehätien estevaikutuksen kanssa rajoittavat yhä skaalautuvan järjestelmän ja sen keskushakuisen liikennevirran suhteellista potentiaalia. Toisaalta tapaustutkimuskaupunkien hallinnollisten muutosten kartoitus korostaa, että sattumanvaraiset laajennukset ja riittämättömät urbaanien keskusten väliset yhteydet kantavat mukanaan siemenet erittäin tiiviiden ja kehittyneiden kasautumien syntymiselle, jotka osaltaan edistävät kaupunkirakenteen laajentumista. Käynnissä oleva seudullinen uudelleenrakentuminen sallii uudet tilajärjestelyt, jotka perustuvat verkostolinjauksiin ja olemassa olevan infrastruktuurin räätälöintiin ja jotka muuttavat absoluuttisia ja suhteellisia urbaanien raja-alueiden ominaisuuksia. Tutkimustulokset paljastavat erilaisten strategioiden ja topologisten muuntelujen käyttämisen uusien houkuttelevuus- ja keskeisyysindikaattoreiden, keskinäisriippuvuuksien ja paremman saavutettavuuden edistämiseksi. Näin siitä huolimatta, että ne ovat tilallisia, välivaiheessa olevia, sirpaleisia ja epäjatkuvia. Analyysi osoittaa, että siirtymä toistoon perustuvien ja ennalta määrättyjen standardisoitujen hierarkkisten moduulien käytännöistä kohti luovia ja reagoivia strategioita voi auttaa edistämään uusia suhteellisia ulottuvuuksia skaalautuvien tilallisten muutosten tukemiseksi. This dissertation examines the transitional zones to argue that areas crossed by ring roads become potential expansions for city structure, although possibly originally restricted. Ring roads and their adjacent areas are products of standardised hierarchical models that define critical infrastructural boundary, and they are currently subject to massive transformation processes. Due to regional restructuring agendas, ring roads and areas alongside them are emerging as in-between zones caught in contradictory inertial forces and forming critical zones of transitions and interfaces around city centres. Although they can encapsulate the absolute connotation of sprawling hierarchical space, ring roads and areas alongside them can also serve to assimilate discussions on emergence and transitions that change the urban structure towards open trans-scalar spatial organisation. Therefore, this thesis examines how changing spatial configurations and functionality are refashioned at this urban boundary under regional restructuring agendas, mechanisms of rescaling, dynamic redistribution, and correlation. To ensure that the contemporary notions of planning and growth are in conjunction with spatial reality, I have adopted an exploratory and empirical qualitative approach to answer the main question: how does transition towards transscalar configuration and functionality replace areal hierarchies? To answer this question, I have defined five variables: the structural dimension of the ring road, locational factor and interurban correlations, morphology and spatial density, continuity and movement patterns, and spatial interaction and social exchange. Mapping these variables features the significance of this relatively microscale level of analysis for understanding the emerging in-between zones at the regional level. These variables form the basis for mapping and analysing specific outcomes of spatial transition. With the help of them, I have explained the dissolution of certain types of urban boundaries associated with ring roads and the emergence of their immediate proximal areas as in-between and interurban transitioning zones. The thesis examines four urban regions from two main contexts: Greater Amman and Kuwait from the Middle East, and Oslo and Greater Helsinki from the Nordic countries. Using case study analysis, this dissertation probes evolving spatial, rather than technical, roles of ring roads in contemporary urban development, and it navigates the transitions of the dissipative spatial structures alongside them. This includes spatial formations, emerging patterns, and relative and relational qualities for identifying challenges, and the potential and embedded values of these localities. In addition, I have discussed, based on the findings from the case studies, how these areas are subsumed within broader processes of urban transition and regional restructuring. There is an axis of correlation through which ring roads and areas alongside them interact and relate on different scales, thereby enabling spatial transitions to occur. Utilising the qualitative interpretations presented in the five research articles, the results of this thesis signify the responsiveness levels of urban systems that handle spatial transitions under varying conditions. The analysis of the case studies reveals that, on the one hand, standardised hierarchical urban models and the non-linear relationship between spatial processes and products have produced ambivalent and vulnerable interurban structures and heterogenous absolute, relative, and relational patterns. The initial spatial layer is influenced by the interstitial character of the ring road. Further, the studied areas unfold emerging uneven distribution of infrastructures and investments that, along with the barrier effect of the ring road, continue to interrupt the trans-scalar organization and its centrifugal flow. On the other hand, mapping changes in urban governance in these case studies highlights that the studied interurban structures have formed new configurations of non-hierarchical spatial relationships at different levels. The current regional restructuring allows a new relational organisation of space based on network alignment and the customisation of existing infrastructure, thereby modifying the absolute, relative, and relational characters of urban boundaries. Despite their interstitiality, in-betweenness, fragmentation, and discontinuity, the findings reveal the utilisation of different strategies and topological customisations to promote new attractiveness and centrality indicators, interdependencies, and improved accessibility. The analysis illustrates that the shift beyond repetitive and deterministic practices of standardised hierarchical modules towards creative and responsive strategies can help promote new relative and relational dimensions to support transscalar spatial transitions. |
