| Popis: |
Kuoleminen ja kuolema sisältyvät ihmisen olemassaoloon. Sairas ihminen ei ainoastaan kuole, vaan hän myös tajuaa kuolevansa ja valmistautuu siihen aina omalla tavallaan. Jokainen kuolema on ainutlaatuinen, ja vasta kuolemassa yksittäinen elämä saavuttaa kokonaisuutensa. Myöskään saattohoito ei toistu saman kaavan mukaisesti, joka varmistaisi hyvän kuolemisen ja kuoleman. Jossakin on raja, missä valmiit teoriat ja ohjeet eivät enää riitä. Kuolevan potilaan ja omahoitajan on löydettävä itsestään ne voimavarat ja mielikuvat, joiden avulla he voivat kirjoittaa omaa tarinaansa sekä saattajana että saatettavana. Joskus ei oikeita avaimia tälle matkalle kuitenkaan löydy tai ei edes haluta löytää ja reitti voi jäädä jopa kokonaan selvittämättä. Kuolemaa ei kuitenkaan voi välttää. Siksi kuolemisen kokonaisvaltaisuus ja lopullisuus koskettavat saattohoidossa samalla tavalla sekä potilasta että hänen hoitajaansa. Toteutetaan saattohoitoa sitten laitoksessa tai potilaan kotona merkittävimmäksi muodostuu kuolevan potilaan ja omahoitajan vuorovaikutussuhde. Siihen kätkeytyy mahdollisuus löytää toisen ihmisen elämismaailman avain, jonka avulla teot ja puheen sisältämät sanat voivat saada oikean tulkintayhteyden. Näin ollen hoitosuhdetta voi pitää hyvän hoidon ytimenä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaisia ovat kuolevien potilaiden ja heidän omahoitajiensa hoitosuhdetta koskevat kielelliset kuvaukset ja minkälaiseksi kuolevan potilaan hoitotodellisuus näiden kuvausten pohjalta rakentuu dialogisen filosofian näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalikonstruktionistinen näkökulma ohjaa näkemään kuolevan potilaan ja omahoitajan hoitosuhteen sosiaalisesti rakentuneena toimintana. Painottaessaan kokemuksille annettavien merkitysten moninaisuutta ja tilannesidonnaisuutta se ei estä kuolevien potilaiden ja heidän omahoitajiensa hoitosuhteisiin liittämien myönteisten ja kielteisten kokemusten samanaikaista esille tulemista kuolemaa lähestyttäessä. Päinvastoin konstruktionistisessa tutkimusotteessa juuri puheiden sisältämät ristiriitaisuudet otetaan vakavasti. Diskurssianalyysin käyttäminen analyysimenetelmänä auttaa puolestaan ymmärtämään elämän monimuotoisuutta olennaisesti rikkaammin kuin puheen tutkiminen faktanäkökulmasta. Sen avulla on mahdollista selvittää, mikä on tärkeää kuolevan potilaan ja omahoitajan itsensä kannalta heidän käsitteellistäessään hoitosuhdetta. Tutkimus tuo esiin useita erilaisia kulttuurisia puhetapoja, joihin tukeutuen kuolevat potilaat ja omahoitajat tekevät ymmärrettäväksi hoitosuhteelle antamiaan merkityksiä. Saattohoitoa kuvaava ajatus kun ei ole enää mitään tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä kytkeytyy ennen kaikkea omahoitajaan ja hänen ammattitaitoiseen toimintansa hoitosuhteessa. Ammattitaitoiseksi saattohoitajaksi ei kuitenkaan synnytä, vaan saattohoidossa tarvittavaa ammattitaitoa opitaan vähitellen käytännön hoitotilanteissa tapahtuvan oman oivaltamisen, työhön sitoutumisen ja ihmisenä kasvamisen myötä. Tutkimustulokset auttavat ymmärtämään myös sitä, miksi hoitosuhteessa toimitaan kuolemaa lähestyttäessä hyvin ristiriitaisesti. Hoitosuhteen toimivuus on sidoksissa ennen kaikkea käsitykseen ihmisenä olemisesta. Tämä käsitys puolestaan ratkaisee sen, milloin samakin hoitosuhde toteutuu kuolevan potilaan hoitotodellisuudessa läheisenä ja luottamuksellisena yhteistyönä, milloin taas etäisenä tuuliajolla ajelehtimisena. Kun dialogin kaltainen yhteys hoitosuhteessa syntyy, hoitopaikka menettää merkityksensä ja saattohoito toteutuu ideologiansa mukaisesti monimerkityksellisenä ja tilannesidonnaisena yksilön arvon ja vapauden kunnioittamisena. Dialogisuuden maaperään juurtuu myös luottamus. Diskurssianalyysin merkittävin anti hoitotieteellisessä tutkimuksessa on siinä, että sen avulla voidaan kiinnittää huomiota puheiden seurauksiin. Seurausten ymmärtäminen on tärkeää, koska tulevaisuuden potilaat ovat entistä koulutetumpia ja kriittisempiä oman hoitonsa suhteen. He osaavat ilmaista hoitotahtonsa ja vaatia oikeuksiaan. TO BE PRESENT AND ABSENT AT THE IMMINENCE OF DEATH. A dying patient - primary nurse relationship from the viewpoint of dialogical philosophy A terminally ill person is aware of his or her own mortality and he or she always prepares him/herself for the death independently. Every death is unique and just at the moment of death one s life can reach its wholeness. There is not only one way in hospice care to ensure good care and good death of a dying patient. A dying patient and his or her nurse must find from themselves those resources in order to write their own life stories. The wholeness and irreversibility of death touches both the patient and primary nurse in a similar way and makes their interdependency interesting from the viewpoints of nursing science and philosophy. The purpose of the research was to find out how dying patients and their primary nurses construct their interaction. In this context an approach of dialogical philosophy has been applied. The research questions are 1) what kind of verbal descriptions appear in the relationship between a dying patient and a primary nurse 2) what kind of nursing culture is constructed based on these descriptions as seen from the viewpoint of dialogical philosophy. It is assumed that the nursing of a dying patient is ethically justified only if it gives the patient a chance to live a good life and to maintain his or her autonomy until the end. It is seen that good life at the imminence of death and preserving autonomy until the final end are ideals, which can be realised only in a dialogical nursing relationship. The research data was collected on four hospital wards by observing interaction between dying patients and their nurses in ten nursing situations and by interviewing individually the same dying patients and their nurses. Altogether 35 interviews were made. All in all 322 written pages of material were collected for analysis. The research was carried out by using discourse analysis, which was based on epistemological constructionism. The focus of the analysis was on the social hospice care. Ontological interpretations of the spoken language were avoided. The analyses of observation and interview materials brought up several cultural ways of speaking. With these ways of speaking the dying patients and their nurses expressed their own meanings of nursing relationship. In a nursing relationship the good care and the autonomy of a dying patient are experienced as balance between the paradoxal wholeness of the presence (dialogical I Thou world) and the absence (monological I It world). The idea of the hospice care when nothing can be done, many things can be done is related to a nurse and her professional competence to observe a dying patient as a human being. When a dialogical nursing relationship is born, the place loses its purpose and the hospice care reaches its ideological purpose as an ambiguous and situational respect of individual value and liberty. |
