| Popis: |
Kapitalismissa työ on normi. Työssäkäynti on luonnollista, koko elämä hahmottuu siitä käsin. Työn ulkopuolinen oleminen sitä vastoin on kapitalismille ohimenevä ei-olemisen tila. Tämän asetelman murtamiseksi työstäkieltäytyjät puhuvat yhteiskunnasta, jossa ”rehdisti” tehty työ, oma panos ja meriitit eivät määritä asemaamme, toimeentuloamme tai ihmissuhteitamme. Työstäkieltäytyminen hahmottuu tilana, jossa elämästä nauttiminen loputtoman tuotteliaisuuden sijaan on keskeisin lähtökohta olemisen järjestämiselle. Tässä puheenvuorossani viittaan työstäkieltäytyjistä puhuessani erityisesti Työstäkieltäytyjän käsikirjan (Kankila ym. 2019) esittelemiin ajatuksiin työstäkieltäytymisestä. Kirjan mukaan työstäkieltäytyjää voisi pitää kapinallisena, joka pyrkii vastustamaan pääoman valtaa ja käyttämään työvoimaansa kapitalistisen työn ja lisäarvontuotannon ulkopuolisiin tekemisen muotoihin. (Kankila ym. 2019, 208.) Tässä puheenvuorossa tarkastelen kapitalismia yhteiskuntajärjestelmänä, joka markkinoiden, sääntelyn ja talouspolitiikan lisäksi yllä-pitää myös moraalikäsityksiä, sosiaalisia suhteita ja valtiollisen vallan toimintaa. Ymmärrän kapitalismin marxilais-feministisistä ja postkoloniaalisista traditioista käsin, jolloin kapitalismi näyttäytyy yhteiskunta-, arvo ja talousjärjestelmänä, joka aina jo itsessään sisältää eriarvoistavia asetelmia. Näissä perinteissä kapitalismi nähdään rasistisena (Gilmore 2006), heteronormatiivisena (Butler 1998), luokkajärjestelmään perustuvana (Federici 1975), kyvykkyyttä korostavana (Kafer 2013) ja länsikeskeisenä (Kapur 2018; Spivak 1988) järjestelmänä. Kapitalismi ja siihen ehdottomasti kiinnittynyt palkkatyöinstituutio eivät kykene kannattelemaan kumouksellisten feminismien ajamaa muutosta, koska kapitalismi hyötyy eriarvoistavista järjestelmistä. Työstäkieltäytymisen tarkasteleminen on merkityksellistä näin jälkikapitalistisen murroksen partaalla, kun yhtäältä ilmastokatastrofi ja toisaalta työn prekarisoituminen ja eriarvoistuminen kiihdyttävät työinstituution kriisiytymistä. Palkkatyön murros näkyy silppu- ja pätkätöiden lisääntymisenä, edelleen jatkuvina sukupuolten välisinä palkkaeroina, tiettyjen alojen sukupuolistumisena ja hoivatyön kriisinä (Jyrkinen ym. 2020; Hansen ym. 2020; Mulinari ja Selberg 2013; Näre 2013). Myös koronapandemia, lisääntynyt automatisaatio, informaatiotulva ja teknologinen kehitys luovat haasteita palkkatyön yhteiskunnalliselle järjestämiselle. Teknologinen kehitys, informaatiovirrat tai automatisaatio eivät itsessään asetu palkkatyöinstituutiota vastaan, mutta ne muuttavat sen luonnetta. Pääoman kerryttämisen keinot ja työläisten riiston tavat muuttuvat, kun esimerkiksi informaatiossa on kiinni enemmän pääomaa kuin materiaalisissa tuotteissa. |
